Galleria Saskia 19.11.-15.12.2021 Tampere, Finland
ALEXANDER SALVESEN
In Visibilis I
Galleria Saskia 19.11.-15.12.2021
In Visibilis I on ensimmäinen osa moniosaista näyttelysarjaa. Tämä Galleria Saskiassa esillä oleva näyttely on ensimmäinen osa. Sarjan toinen osa In Visibilis II on esillä Kaapelitehtaalla Helsingissä Drawing Gallery D5:ssä 25.11.2021-19.1.2022.
Minusta on kiinnostavaa ajatella, mistä käsitteemme eri asioille kumpuavat ja miten sanat muokkaavat ajatuksiamme – ja sitä kautta maailmaa jossa elämme. Tämä näyttely linkittyy syvästi mutta leikkisästi in-alkuisiin sanoihin. In Visibilis viittaa sisällyttämiseen, näkyvään ja sitä kautta eri olevaisuuden muotoihin, mutta samalla se tarkoittaa myös jotain olematonta, näkymätöntä tai puuttuvaa. Näyttelyn nimi on tietenkin suora leikki sanojen in visible ja invisible välillä. Tyhjyys – tila sanojen välillä tekee valtavan eron merkitykseen. Se on mustien kirjainten välissä oleva tyhjä tila – japanin kielen ma, jota käytetään kuvaamaan tyhjää tilaa. Sano illa luomme maailmaa ja ymmärrämme sitä. Teokset leikkivät erilaisilla rajapinnoilla olevien asioiden ja tämän tyhjyyden välillä.
Viivaa piirtäessäni joudun päättämään aloituspisteen, viivan lopussa olen päätynyt muualle. Se on hyvinkin konkreettinen teko. Jätän jäljen ajasta, jäljen käteni liikkeestä, jäljen ajatuksistani. Viivojen piirtämisestä tuli nopeasti eräänlainen zen-harjoite, jossa jokainen viiva on merkityksellinen ja sen tekemiseen tulee keskittyä hengityksen verran. Mustien viivojen vetäminen valkoiselle paperille tuntuu edelleen radikaalilta, eikä pelkästään siitä syystä, että taiteilijan ammatissa toimiminen ihan ylipäätään tuntuu hypervirittyneessä yhteiskunnassamme norminvastaiselta protestilta.
Yksinkertaisuudestaan huolimatta viivat eivät ole neutraaleja, merkityksestä vapaita muotoja. Alue teoksen pinnalla jakautuu viivasta kahtia uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Pohdin valtioiden rajoja, uusien ratahankkeiden suunnitelmia ja kaltereita. Viivojen järjestelmällisestä asettelusta ihminen on luonut viivojen kielen. Erilaiset viivakoodistot helpottavat luokittelua, kauppaa ja järjestystä markkinatalouden tehostamiseksi ja ajan “säästämiseksi”. Viivakoodien binäärinen kaksijakoisuus mustaan ja valkoiseen sekä viivojen armottomaan suoruuteen kätketty informaatio on kiinnostavaa jo itsessään. Se ei ole ihmiskeskeinen tapa kommunikoida. Jokaisella viivalla ja niiden väleillä on merkitystä kokonaisuuteen, muuten koodi on täysin lukukelvoton. Ihan kuten jokaisella puulla tai eliöllä on paikkansa metsän ekosysteemissä, vaikka metsän ja viivakoodin järjestyksellä ei ensi-silmäyksellä näytä olevan paljoakaan yhteistä.
Työstäessäni näyttelyn teoksia olen jatkanut pohdintojani näkyvän valon havainnosta ja sen osista. Havainto ei ole passiivista toimintaa. Se vaatii mielen, silmien ja koko kehon keskittymistä. Huomaamista tässä ja nyt, ei huomenna. Meille näyttäytyvä maailma on aina tulkinta ja katseemme häiritsee sekä muokkaa sen olemusta. Emme näe asioita niin kuin ne oikeasti ovat, vaan miten ne ovat suhteessa toisiinsa. Katsominen on valon koskettamista hyvin konkreettisella tavalla.
Katson keskeneräistä työtä seinällä.
Välillä pitkäänkin.
Astun sen eteen.
Hengitän sisään.
Vedän viivan.
Hengitän ulos.
Välillä toistaen.
Sitten istun takaisin katsomaan.
Aina löytyy ärsykkeitä, jotka pakottavat meitä liikkeelle, pakottavat ajattelemaan ja toimimaan. Poikkeamat, väriläiskät mustavalkoisessa maailmassa, yllätykset ja mutaatiot ovat välttämättömiä monimuotoisuuden ja elinvoimasuuden ylläpitämiseksi. Muutos on vaikeaa, mutta sinä liikut – aika ei. Viivojen välissä on kokonainen maailma, mutta joitain rajoja on joskus myös ylitettävä, joitain katkaistava ja joitain häivitytettävä. Viiva on myös tulkinta ajan olemuksesta. Aika ei ole piste. Painovoima ja nopeus vaikuttavat ajan kulkuun, sen muotoon ja ilmenemiseen, yhtä lailla kuin mielekäs flow-tila, metsässä käveleminen tai tylsyyden hetkikin muuttaa ajan kokemusta mielessämme. Liikkuminen on olennaisen tärkeää. Tehokkuuden nimissä toteutettu kiihdyttäminen on kuitenkin nyt siinä pisteessä että nopeutemme on kasvanut äärimmilleen – valon nopeuteen. Ajan paine on kaikkialla ympärillämme. Se puristaa meitä kuten meri kilometrien syvyyksissä. Pinnalle on yhä pidempi matka. Nopeuden tuottama stressi vertautuu suoraan maailman tilaan juuri nyt. Maapallo on tänä vuonna taas hiukan lämpimämpi ja systeemissä on enemmän energiaa, enemmän vauhtia, enemmän tuhoa.
Maalaan rajoja valon ja varjon välille, välissä.
Välillä pintavärejä lisäillen.
Erilaiset pigmentit heijastavat eri aallonpituuksia näkyvän valon spektristä.
Tiedän että työ on vasta aluillaan.
Valon kanssa työskentely syöttää myös monipuolisia katsomisen tapoja. Esimerkiksi näyttelyn teoksista In Solus on tehty pääosin yhdellä silmällä havaiten, In Stereo kahdella. Tuijotus tiettyihin kohtiin teoksen pinnoilla tai silmien räpyttely ovat kaikki osa monipuolisen näkemisen tapoja, erilaisten valo-olosuhteiden lisäksi. Valo on yksinkertaisesti verkkokalvolle ja silmän soluihin vaikuttava ärsyke. Tämän ärsykkeen kaikuna näemme jälkikuvia. Voimme vaikuttaa siihen miten ja mihin nämä ärsykkeet osuvat verkkokalvolle ja näkemiseen käytetyt tappi ja sauvasolut eivät ole jakautuneita tasaisesti verkkokalvolle. Homo Sapiensilla on stereonäkö, se tarkoittaa että silmiemme näkökenttä limittyy, tarvitsemme tätä mm. hahmottaaksemme etäisyyksiä, ja tätä kautta saamme myös kaksi näkökulmaa samaan maailmaan. Tämä on helppo huomata, kun tarkennamme katseemme johonkin lähelle ja peitämme ensin toisen silmän ja sitten toisen. Kuva on erilainen. Tämä ero pienenee mitä kauemmaksi katsomme.
Näyttelyn teoksia saa (ja pitääkin) lähestyä ihan siten, miten itse haluaa. Voit kokeilla, mitä tapahtuu jos kohdistat katseesi ensin 30 sekunniksi johonkin tiettyyn kohtaan teoksen pinnalla tai tilassa ja annat neonvalon piirtää viivan mieleesi. Joskus tämän näkee selvästi vasta silmät sulkiessaan, havaintoprosessi on hyvin yksilöllinen kokemus ja visuaalisen maailman havaintokoneistomme on virittynyt erilaisille herkkyyden tasoille. Sääntönä kuitenkin on, että mitä voimakkaampi ärsyke sen voimakkaampi on havainnossa näkyvä valon kaiku – jälkikuva. Havaintopressin manipuloiminen esimerkiksi teoksen katsomista silmät ristissä tai sivusilmällä tuottaa myös variaatiota näköärsykkeeseen. Kahta kuvaa ristiin katsoessa voit yrittää tarkentaa mahdollisimman terävästi keskelle syntyvään kolmanteen “tuplakuvaan”, jossa kummatkin alkuperäiset kuvat yhdistyvät päällekkäin (erityisesti teos In Stereo sopii tähän kokeiluun hyvin).
On mielestäni jännittävää seurata neonvalon jyrkän suoruuden ja maalattujen viivojen aaltoilun välistä kontrastia. Halusin työstää neon- ja argonpohjaista valoa sen mahdollistamien muotojen takia – tässä tapauksessa eri pituisten viivojen. Suorat, loistavat, käsintehdyt lasiputket sopivat näyttelyyn erinomaisesti ja ovat itsessään myös klassisia kuvataiteessa käytettyjä valonlähteitä joiden parissa en aiemmin ole työskennellyt. Neon- ja argonkaasua hyödyntävissä valoissa on erityistä myös rajallinen valikoima värejä. Tämä on ollut minulle innostava rajoite. Se on mahdollistanut karkeamman vertailun valon ja jälkikuvien väreissä ja tuo työskentelyyn mukaan myös sattumaa. En pysty valitsemaan valon sävyjä täysin oman silmäni mukaan kuten olen aikaisemmissa töissäni tehnyt. Se on turhauttavaa, mutta avaa samalla mahdollisuuden tarkastella myös omaa näkemistäni oman egoni ulkopuolelta, monimuotoisemmin kuin ehkä aluksi ajattelin.
“Speed now illuminates reality whereas light once gave the objects of the world their shape”.
Paul Virilio, Administration of Fear, 2013
Vuonna 2019 vietin kuukauden residessissä Ranskan Guayanassa yhdessä Walter Sallisen kanssa. Keskellä sademetsää monet asiat muuttuivat käsittämättömiksi. Ajatus Euroopan Unionin länsirajan sijainnista Etelä-Amerikan mantereella on häiritsevä. Siirtomaa-ajan rajoja ei haluta vetää uudestaan. Kultakaivokset, hakkuut ja päästöt on ulkoistettu toiselle mantereelle, jonnekin jossa ne “eivät” häiritse. Poissa silmistä – poissa mielestä – näkymättömiin. Matkalla kuvasin auton ikkunan ohi kiitävää maisemaa yrityksenä tallentaa Amazonin sademetsää videolle ja itselleni muistiin mikäli en pääsisi näkemään sitä enää koskaan. Videokuvassa näkyi lumoava mössö värejä, viivoja ja nopeutta, venytettyjä paloja maisemasta. Elämä vilisee ikkunan ohi, häviää, kuten maisema jonka läpi juuri kuljemme. Matka – joka sanonnan mukaan on määränpäätä tärkeämpi – typistyy sumeaksi väriksi ja liikkeeksi. Jälkeenpäin videoita editoidessani huomaan erilaiset pölynhiukkaset linssissä. Ne yrittävät liikkumattomuudellaan maadoittaa minua omaan paikkaani, mutta kokemus on päinvastainen. On törkeän vaikeaa keskittyä ohi kiitävään maisemaan. Ajatukseni harhailee. En ole enää täysin tässä. Jatkoin kuvaamista aina matkustaessani. In Transit -teoksen editoimaton lähdemateriaali on täydentynyt kuvilla mm. Skotlannista, Ruotsista ja Suomesta. Teoksen äänet on tehnyt ystäväni ja kolleegani, säveltäjä ja äänitaiteilija Walter Sallinen.
Kaikesta huolimatta maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen tai kaksijakoinen vaan äärimmäisen monimutkainen erilaisten järjestelmien, lainalaisuuksien ja vuorovaikutussuhteiden verkosto. Me Homo Sapiens -lajin edustajat olemme vain yksi “koneiston” ratas, emmekä edes mitenkään pakollinen osa kokonaisuuden toiminta-jatkumon varmistamiseksi. Tarvitsemme monimuotoisuutta, se tuo meille paitsi valtavan määrän sisältöä myös uusia tapoja nähdä, olla, kokea ja ajatella. Emme selviä hengissä ilman. Erilaisten ääripäiden välissä on valtava rikkaus, jos vain katsomme.
Taide on kepponen ja aikakone.
Mitä näemme, katsoessamme takaisin.
Mitä tarinoita emme huomanneet.
Mitä kuulimme.
Mitä sivuutimme.
Mitä sinä näet juuri nyt?
Alexander Salvesen
Tampereella 19.11.202
Kiitos – Tack – Thank You
Svenska Kulturfonden, Outokumpu Vanhan Kaivoksen residenssi, Tampereen Saskiat, Neon Effects, Tommi Raivio, Timi Raveala, Olli Vuorinen, Immanuel Pax, Mia Kivinen, Jere Suontausta, Walter Sallinen, Jaani Leinonen, Tuukka Pasanen, Ville Kabrell, Noora Juppi
Näyttelyä on tukenut
Hintatiedustelut: alexander.salvesen@gmail.com
