Dimma

Working group:
Light, visual planning, singing: Alexander Salvesen
Sound, music, trombone: Ville Kabrell
Dramaturgy, texts: Milka Luhtaniemi

Voices: Milka Luhtaniemi & Tom Rejström



 a bowl of hot water

“First of all, there is a white steam coming out of the surface of hot water. This is obviously the hotwater vapor that cooled down and turned into an enormous amount of small water drops which are huddled together, just like a cloud or a fog. If you take this bowl to the sunny part of the veranda, and lit the steam with sunlight placing a black cloth or something on the other side so that it is possible to see through it, you can see the larger drops of water flickering. (…) When a completely transparent gas vapor turns into a liquid drop, there is always something that becomes the core of that drop, around which vapor condenses and sticks, so scientists have found out that without such core, fog cannot be explained so easily. What becomes the core is usually something like a very tiny dust particle that cannot be seen even with microscopes. In nature, there are many of these floating in the air.”
Torahiko Terada: “A Bowl of Hot Water”, 1922

“They say old mountain hermits saw the universe inside a pot (…) but not everyone can see the entirety of physics inside a bowl of hot water”

Ukichiro Nakaya: “On ‘A Bowl of Hot Water’ and other things”, 1942

SVENSKA
Vi vandrar i luften med knappt märkbara simtag. På huvudet våra rötter som dricker ljus, seendets fasta mättnad.

Sinnessäkerhet. 

Världen kan också hända med sina delar, nog. Dess böljande sinnessamling, som koncentreras till dagg av blicken. 

Dropparna samlar fallsäkerheten i ändorna av barren, där finns rörelsen spets.

Avdunstnigssäkerheten. Flytande dammkupoler, singelkyrkor som obemärkt brister. Dagar som andra dagar har flyttat in i. Dimmor som bebos av andra landskap. Krusande väderfronter, ensliga titaner. 

Om damm av sporer inne i droppen, en liten bjällra, vars upplösning dess ljudlösa och ändå sanna klang. Ljudet av ljus. Himmellyran. Dimhornet som ingen spelar. Inne i droppen en rassla av damm. 

Dimman ebbar ut ljudet och synen, kvar blir en säkerhet i skelettet, mineralnatten.

Ett bär koncentrerats i periferiets mitt. Explosion som inte finns. Dess räfflor än synliga. 

Vattnets historia finns i det hur den vandrar igenom. Droppen, kristallen, daggen. 

Att snön har lämnat sina molekyler just så, precis där, de brutna vaserna utspridda som redo för flykt eller mitt i farten. 

Att vara en virvel. Vars expansion och riktning är oförutsägbar och enorm. Så småningom skulle dess värme hålla en årstid vid liv. Att efter en virvel vara en punkt. En skallande punkt.

SUOMEKSI
Vaellamme ilmassa vaivoin havaittavin uintiliikkein, meillä on päässä juuret jotka juovat valoa, näkemisen vankkaa kyllää.

Aistivarmuus. 

Maailma voi tapahtua myös osillaan, riittää. Sen humahteleva aistikooste, jota katse kerää kasteeksi.

Pisarat keräävät havunneulasten kärkiin tiivistyneen putoamis-varmuuden, niissä liikkeen kärki. Haihtumisvarmuus. 

Leijailevat pölyn kupolit, yksittäiskirkot, jotka särkyvät kenenkään huomaamatta. 

Päiviä, joiden sisälle on mennyt muiden päiviä. Sumuja, joiden sisälle on mennyt muiden seutuja. Humahtelevat säärintamat, orvot titaanit.

Veden historia on siinä, se miten se on mennyt läpi. Pisara, kide, kaste. Lumi on jättänyt molekyylinsä juuri noin, sijoilleen, niiden haljenneet maljat levinneenä kuin lentoon lähdössä tai kesken vauhdin.

Jos pisaran sisällä itiöpöly, pieni helistin, pisaran hajoaminen on sen äänetön ja silti tosi sointi. Valon ääni. Taivaskannel. Sumukello, jota kukaan ei soita. 

Pisaran sisällä pölyn helistin.

Sumu huventaa äänet ja näön, jää koko luustoa valaiseva varmuus, mineraaliyö.

Periferialta keskelle tiivistynyt marja. Räjähdys, jota ei ollut. Sen rihlat voi yhä nähdä.

Olla yksi pyörre. Sen laajenemis-suunta olisi arvaamaton ja valtava, ja ennen pitkää sen lämpö pitäisi yhden vuodenajan olemassa. 

Olla pyörteen jälkeen piste. Yksi vavahtava piste.

ENGLISH
We wander in the air with barely noticeable swim strokes, in our heads we have roots taking in light, saturated by seeing.

Dewdrops gather on top of pine needles, holding a certainty of falling, the extent of motion. Certainty of evaporation. Floating domes of dust, singular churches shattering, and yet they are invisible. Days have gone hiding into other days. Fogs have gone hiding into other landscapes. Fluttering weather fronts, orphaned titans.

Sense-certainty. The world may emerge as its bare parts, become plenty as such. Its effervescent assemblage of senses which the gaze gathers into a haze. 

To think of a drop as containing spore dust, a small rattle, the bursting of a drop would be its voiceless and yet unmistakable resonance. When fog reduces sound and vision, what remains is certainty, illuminating the skeletal structure, a mineral night.

The history of water is present in how it has gone through. Drop, snow crystal, dew. To think that snow has left its molecules just so, in one place, their bowls split open or rather flown open as if ready for flight or mid-air.

The sound of light. The lyre of the sky. A fog horn which no one plays. Inside a drop a rattle of dust.

A berry has concentrated from the periphery into the centre. An explosion which didn’t happen. But whose riflings one can see.

Perhaps a spiral emerges. Its expansion would be unpredictable and enormous and eventually it would generate so much heat that
it would keep one season alive.
After the emergence of a spiral, a single point would surface. One trembling point.